Ajokortin hankkiminen on kestävyyslaji

Ajokortin hankkiminen on ollut melkoinen urakka. Ensin piti suorittaa netissa 3h kestävä alkoholi- ja huumevalistuskoulutus. Tekstit piti oikeasti lukea huolellisesti, koska joka luvun jälkeen oli koe, josta piti päästa läpi, ennen kuin pystyi siirtymaan seuraavaan kappaleeseen. 

Kun kurssi oli hyväksytysti läpäisty piti vielä mennä autokouluun suorittamaan alkoholi- ja huumetietouskoe. Osa kysymyksista oli hölmöjä, kuten vaikuttaako alkoholi a) tyylitajuun b) harkintakykyyn c) ei mihinkään. Läpäisimme kokeen ja saimme sertifikaatit todistuksiksi mukaan.

Seuraavaksi menimme innokkaina Motor Vehicle Administrationiin MVA:hen, eli paikalliseen Ajoneuvohallintokeskukseen hankkimaan ajokortteja. Jonotimme vastaanottotiskille, jossa selvisi että pitää olla sosiaaliturvanumero tai todistus siitä, ettei voi saada numeroa, ennen kuin voi jatkaa.

Niinpa jäimme odottelemaan sosiaaliturvanumeroasian etenemistä. Minä en voi saada sosiaaliturvanumeroa, koska en ole töissä täällä, joten sain sossutoimistossa käymällä todistuksen asiasta. Tuomas sai numeron, mutta sen saaminen kesti, koska joku harjoittelija ehti kerran hävittääkin Tuomaksen paperit.

Menin sitten todistuksen kera yksin MVA:han, että edes toinen meistä saisi kortin. Sillä kertaa homma tyssäsi siihen, että vastottotiskilla ei hyvaksytty mun asuinpaikkatodistusta. Täällä pitää monessa paikassa todistaa asuvansa tietyssä osoitteessa ja todistukseksi kelpaavat esim. vuokrasopimus, kaasu- tai sähkölasku tai tiliote. Mulla oli mukana keväällä sähköpostitse tehty vuokrasopimus ja pankista tullut kirje. Ne eivät kuitenkaan riittäneet todistukseksi, koska vuokrasopimuksessa ei näkynyt vuokraemännän allekirjoitusta ja pankin kirje ei kelvannut, koska ei ollut tiliote.

Kului aikaa ja Tuomaksen sosiaaliturvanumero tuli vihdoin. Tapasimme myös vuokraemännän ja teimme virallisen sopimuksen. Lisäksi meille tuli kaasulasku, jossa oli meidän molempien nimet. Otimme tarvittavat paperit mukaan ja ajoimme puolisen tuntia MVA:han Gaithersburgiin. Tällä kertaa asiointi ei tyssännyt vastaanottotiskille, vaan saimme vuoronumerot ja pääsimme ensimmäistä kertaa varsinaisesti hakemaan ajokorttia.

Vuoronumerot liikkuivat tuskallisen hitaasti ja samassa systeemissä meni monella eri kirjainkoodilla olevia numeroita. Olimme kuitenkin onneksi varautuneet siihen, että odotteluun menee aikaa. Lopulta pääsimme vuoronperään asioimaan. Virkailija käsitteli papereita, otti valokuvan ja teki näkötestin. Sitten tuli ilmoitus, että Homeland Securityn pitää vielä tarkastaa meidän viisumit eikä käsittelyä voitu jatkaa ennen sitä. Niinpä saimme käskyn mennä kotiin odottelemaan viikoksi tai muutamaksi, kunnes sähköpostitse tuli ilmoitus, että Homeland Securityn tarkistus on mennyt läpi.

Ajoimme taas MVA:hen toivoa täynnä. Ensin jonotimme vastaanottotiskille, josta saimme taas vuoronumeron. Sitten jonotimme virkailijalle, joka kaivoi mapistaan saman tiedon, joka oli tullut meille sähköpostitse. Lisäksi hän otti papereistamme kopioita ja saimme klemmarin papereihimme. Sitten saimme käskyn mennä taas jonottamaan. Ajattelimme, että pääsemme tekemään seuraavaksi tekemään teoriakoetta. Mutta tiedossa olikin taas uusi luukku, jossa papereita pyöriteltiin ja kopioitiin. Virkailija tulosti uuden vuoronumeron tapaisen lapun, jossa oli meidän käsittelytunnus viivakoodilla ja käski mennä odotustilan perässä olevaan huoneeseen, jossa teoriakoe suoritetaan. Pääsimme siis kolmen käytännössä täysin hyödyttömän tiskin jälkeen viimein tekemään teoriakoetta. Onneksi kokeet menivät läpi, vaikka osa kysymyksistä oli aika vaikeita, kuten millaisia rangaistuksia mistäkin liikennerikkomuksesta tulee.

Seuraavana steppinä oli ajan varaaminen ajokokeeseen. Se piti tehdä puhelimitse ja langan toisessa päässä oli automaatti. Automaattiin piti muun muassa ilmoittaa, milloin on saanut harjoitteluluvan, jota meillä ei tietenkään ollut, joten Tuomas heitti päivän hatusta, sitten piti näppäillä käsittelytunnus ja missä toimistossa kokeen halusi tehdä ja sitten automaatti antoi ajan parin viikon päähän.

Ajokoepäivänä menimme MVA:han hyvissä ajoin, puolta tuntia ennen mun ajoaikaa, joka piti olla 12.15. Tuomaksen ajokoe piti olla 12.30. Tällä kertaa emme jonottaneet vastaanottotiskille, koska ovilla oli erikseen opasteet ajokokeeseen tuleville. Meidän piti mennä ilmoittautumaan omalle tiskille. Ilmoittautumiseen jonottaminen kesti kevyet 45 minuuttia ja jonottaminen tapahtui tällä kertaa kirjaimellisesti jonottamalla seisten.

Kun lopulta pääsimme asioimaan, niin hankaluuksia aiheutti se, että aioimme molemmat ajaa inssin samalla autolla. Virkailija sääti jotain, otti meidän paperit ja passit ja käski mennä istumaan ja odottamaan, kunnes kutsutaan.

Ainakin tunnin verran odottelimme, kunnes mua kutsuttiin. Samaan aikaan kutsuttiin useampaa ihmistä, joten lähdin kiireen vilkkaan hakemaan autoa parkista. Sitten ajoin autolla autojonoon, jonottamaan taas kerran.

Odottelin ehkä viisitoista minuuttia ja sitten tuli mies tutkailemaan autoa. Hän pyysi myös papereitani ja rupesi sitten tenttaamaan auton tekniikan hallinnasta. Milloin piti laittaa pyyhkijöitä päälle, milloin vilkkua. Ja häpeäkseni täytyy myöntää, että koska olin kohtuu kypsä odotukseen, inssi oli tosi ilkeä ja jännitti, niin ei ihan heti mennyt vilkut ja pyyhkijät oikein päin.

Sitten piti laittaa eri valoja päälle. Inssi puhui todella kummalla aksentilla englantia, ja mun oli tosi vaikea saada puheesta selvää. Ihmettelin, kun hän käski laittaa ”imagenery” valot päälle. Mä olin ihan, että mitä, tarkoitatko pitkiä valoja? Tyyppi sanoi vihaisesti, että ”ei, laita imagenery valot päälle” ja hoki vaan sitä koko ajan. Loppujen lopuksi tajusin, että hän tarkoitti emergency valoja, joten laitoin hätävilkut päälle.

Seuraavaksi tyyppi istui kyytiin ja alkoi selittää inssiajon sääntöjä. Piti ajaa turvallisesti liikennesääntöjen mukaan, jutella ei saanut mitään ylimääräistä ja kun hän antoi jonkun käskyn, niin sain kysyä, kunnes ymmärsin mitä piti tehdä.

Sitten ajettiin läheiselle harjoitusradalle, jossa piti tehdä taskuparkki inssin ottaessa aikaa. Suomessa taskuparkit alkoivat sujua jo pakostakin ihan hyvin, mutta täällä ja tällä autolla en niitä ole pahemmin tehnyt. Sain kuitenkin koslan parkkiin.

Seuraavaksi kommunikointiongelmia aiheutti, kun inssi käski tulla parkista pois ja ”put to park”. Mä kysyin, että saanko siis itse valita mihin parkkeeraan. Inssi rupesi melkein huutamaan, että ”ei kun sä et kuuntele, mähän sain, että put to park”. Hetken väännettyämme tajusin, että piti laittaa parkkivaihteelle.

Loppuajo sujui ilman suurempia yhteenottoja, kun päätin, että en puhu mitään ylimääräistä, enkä oikeastaan edes vilkaissut enää koko äijää. Luulin, että mulla oli Suomessa aikoinaan ilkeä inssi, mutta tämä kaveri oli kyllä kymmenen kertaa pahempi. Kun ajo oli ohi, hän ei edes sanonut, miten kävi (ja mua ketutti niin paljon, että en kysynyt) vaan käski vain mennä odottamaan kunnes mun vuoronumero tulee.

Tuomaksen ajovuoro tuli aikanaan ja hänellä oli ollut mukava inssi, joka oli muun muassa esitellyt itsensä. Sitten Tuomas tuli takaisin ja pääsimme molemmat odottelemaan seuraavaa vaihetta. Kun mun vuoro lopulta tuli, niin asiat alkoivat vihdoin edetä ja sain kohta jo kortin käteen. Mun osuus kesti sinä päivänä neljä tuntia 25 minuuttia. Tuomaksen ajokortin käsittelyä odoteltiin vielä puolisen tuntia.

Ajokortti maksoi 9 dollaria, mutta olisin kyllä ollut valmis maksamaan aika paljon enemmän, jos homma olisi mennyt sujuvammin. Kortti on voimassa vuoden, mutta uusiminen menee kai (ja toivottavasti!) helpommin. Ajokorttiin on merkitty osoite, joten jos muuttaa, niin kortti pitää uusia. Lisäksi kortissa lukee sukupuoli, pituus ja paino.

Tuo ajokoepäivä oli niin turhauttava, että ketutti vielä monta tuntia MVA:lta lähdön jälkeenkin.